Monday, July 21, 2014

Turhuuden tarha

Moi! Kirjoitin novellin. Hirvittää julkaista se, mutta julkaisen kumminkin. Olisi kiva tietää, jos joku luki sen, eikä ihan hirveästi vihannut. Tai no kerro vaikka vihasitkin. Sen nimi on Turhuuden tarha. Joo kiittimoi.

The following text is a short story that I wrote. I'm sorry that it is only in Finnish!

Turhuuksien puutarhasta ei puutu mitään. Siellä kaipuuta ei sanana tunneta, mikäli mieli vain on maallisten intohimojen kyllästämä. Rikkain ja turhamaisin ruhtinaskin mykistyisi kateudesta, jos joku sattuisi olemaan tarpeeksi julkea ja vertaisi hänen omaisuuttaan tuon puutarhan kalleuksiin. Puutarhan reunalla kohoaa koko luomakunnan ylväin temppeli, jonka arkkitehtuurissa aikakaudet sekoittuvat. Korinttilaiset pilarit, jotka jylhänä kohoavat joka seinustalla, ovat maasta korkeuksiin asti mitä puhtainta kultaa ja kun keskipäivän paahtava aurinko leikkii niiden kapiteelien keltaisenkimmeltävillä akantin lehvillä, on kuin koko temppelin yrittäisi hornan tuli niellä. Mutta, kun pimento on jo läsnä, eivät liekitkään samalla tavalla polta. Niihin turtuu. Ylös lähes pilviin asti nousee temppelistä seitsemän goottilaista tornia, jotka nekään eivät ole aivan tavallista kiveä, vaan arvokkuudessaan loistavat auringossa kuin lumoava kangastus. Pilarien huippujen tuntumassa, tornien suomassa varjossa puutarhaa silmäilee temppelin fasadilla kuusi pronssista serafia, joiden jokaisen kuuteen valtavaan siipeen on istutettu maailman kalleimpia timantteja. Niiden käsissä loistavat aidot sotamiekat ja lyhdyissä palaa sammumaton tuli. Noiden olentojen alla temppelin sisäänkäyntiä vartioi neljä nelisiipistä kerubia, joiden kasvoilla ilmeet ovat tutkivia. Niiden silmät ovat kuitenkin mykät, silmäkuopat on kaavittu tyhjiksi. Enkeliolentoja pienempiä ilmestyksiä temppelin julkisivulla ovat pienet demoniset hahmot, joista osa on kietoutunut pilareiden ja ikkunankarmien ympärille kuin peläten putoamista suuren joukon muodostaman liikkumattoman liikkeen vuoksi. Kaiken tämän loiston lisäksi koristavat jokaista rakennuksen kulmaa myös pirulliset tummat gargoilit.

Jos temppeli on hengästyttävä ilmestys, samaa voi sanoa myös sen ympäristöstä. Silmänkantamattomiin leviää syvänvihreää ja tasaista ruohikkoa, jota polttava helle ja loputon valo ei koskaan haalista ja jota ikuinen kuivuus ei ikinä näivetä. Siellä missä ei tuota jumalaisen pehmeää ja miellyttävää ruohikkoa ole, on joko kauniita alabasterinvalkeita puutarhapaviljonkeja, jotka on verhottu auringolta tulipunaisin ja turkoosein silkkiverhoin, tai lumoavia solisevia lähteitä, joiden keskellä alastomat marmoriset patsaat lyövät leikkiä luonnottoman taipuneissa asennoissaan. Jokaisessa paviljongissa istuu sininen mies päässään kultainen turbaani ja polttaa makeantuoksuista vesipiippua pitkällä rubiinein koristellulla putkella. Rehottavien viikunapuiden alla istuu käärmeenlumoajia, joskus myös torveen puhaltelevia musikantteja, jotka soittavat ja soittavat väsymättä, tai tekemättä koskaan mitään muuta. Puutarhan keskiössä itämaisen pagodin edessä kolme läpinäkyviin kietaisuasuihin vaatetettua nymfiä soittaa hopeisia harppuja jähmettyneet, mutta auvoisat hymyt kasvoillaan. Pagodin ympärillä sinivihreästä kristallin tavoin kimmeltävästä vedestä voi aika ajoin kuulla vedenneitojen lohenpunaisten pyrstöjen loiskahdukset. Sulassa sovussa tuossa puutarhassa kasvaa myös satoja kadehdittavan kauniita kasvilajeja vaaleanpunaisina kukkivista ruusupensaista yöntummiin eebenpuihin, verenpisaroista tuoksuviin appelsiinipuihin. Palmujen ja kookospuiden takaa, sieltä missä paratiisilinnut käyskentelevät ja satakielet virittävät kurkkuaan, voi löytää myös kukkia, joita meidän maailmamme ei vielä edes nimeltä tunne, tai tule mahdollisesti koskaan tuntemaankaan.

Kaikkea tätä katsoo päivästä toiseen kultatuoliltaan puutarhan pitkäaikaisin asukas. Pagodilta temppelille johtavat norsunluunvalkeat sileät kivet, jotka päättyvät vihertävälle marmoriportaikolle, jonka huipulla temppelin sisäänkäynti ammottaa ilman ovia. Portaikon kolmetoista askelmaa kuljettavat sisälle astuvan loputtomalta tuntuvaan ruodeholviin, jonka kattoon kaarien väliin on eloisin värein maalattu kuvia puutarhasta. Pitkällä kullatulla sohvalla, jonka istuinosa on verhoiltu indigonsinisellä sametilla ja jonka kylkeen on kaiverrettu locus consularis, makaa päivien loppuun asti oikealla kyljellään helakanpunaiseen leninkiin sonnustautunut kauniisti ruskettunut nainen.

Tuonakin päivänä, johon tarinamme sijoittuu, kuten myös kaikkina muina, naisen muuttumattomat hiukset olivat korpinmustat ja laskeutuivat lattialle asti ja seitsemässä sormessa hänellä oli kupariset sormukset, joissa jokaisessa valon tahtiin helkähteli burmalainen rubiini. Muutenkin nainen oli onnekkaassa asemassa korujen määrässä, sillä hänellä oli kaikkea enemmän kuin jokaisella maailman hallitsijalla yhteensä. Kaulasta, käsivarsista, nilkoista ja korvista roikkui mitä hienoimpia maankuoren mineraaleista hiottuja koruja ja riipuksia. Dekolteeta koristivat läpinäkyvät ja ruohonvihreät smaragdit sekä vihreät zirkonit. Käsikorut säihkyivät akvamariineista ja safiireista ja hiuksien mustaa vasten timanteista loisti koko sateenkaaren spektri. Ei sovi kuitenkaan unohtaa myöskään egyptiläisen peridootin vaaleanvihreää tanssia ruskealla nilkalla tai meripihkan okraa naisen korvilla. Puhumattakaan vaaleanvioleteista ametisteista, joita otsalla roikkuva pääkoru oli pullollaan. Punaiseen verhotulta vartalolta saattoi myös erottaa tummia onykseja, minttukaramelleja muistuttavia krysopraaseja, liekkien tavoin loimottavia karneoleja sekä raidallisia malakiitteja. Sulokkuuden ja pehmeiden sävyjen harmonian rikkoi kuitenkin rujo ja raskas lyijynharmaa panta, josta korkealle naisen pään yläpuolelle kohosi kymmenen terävää sarvea, joiden jokaisen ympärille oli kieritetty kultalankaa. Päähine oli ikuinen, sitä nainen ei saanut pois, vaikka laatikossa sohvan alla oli ainakin neljäsataa jalokivin koristeltua korua, joilla hän saattoi korvata tuona päivänä valitsemansa helyt milloin vain tahtoi. Sarvipäähine antoi naiselle melkoisen pahansuovan olemuksen, eikä hänen ikävystynyt katseensakaan antanut kenenkään lähestyvän päätellä naisen luonteesta mitään muuta. Köyhä ja rikkaampikin olisi langennut hetkeäkään harkitsematta polvilleen ja suudellut marmorilattiaa kyynelehtien, jos olisi saanut omakseen sen kaiken, mitä tuolla Babylonian suurella ruhtinattarella omassa Eedenissään oli. Sohvansa vierestä siltä laidalta, minne hänen päänsäkin nuokkui, hän pienellä kädennostolla pystyi noukkimaan suuresta ruukusta maailman kalleimpia timantteja kourallisia kourallisten perään niin kuin ne olisivat vain arvottomia marmorikuulia. Pohkeidensa takana naisella oli kolme pohjatonta ruukkua, josta yhdestä nousi kuparikolikoita, toisesta hopeisia ja kolmannesta valtavia kultaisia kolikoita.

Yltäkylläisyydessä ei ollut kyse kuitenkaan pelkästään arvokkaista helyistä, vaan runsaus ulottui myös ruokapöytään. Ruhtinattarella oli kaksitoista sini-ihoista palvelijaa lepotuolihuoneessaan ja kolmea lukuun ottamatta he päivästä toiseen kantoivat rotevilla käsivarsillaan hopeisia rokokootyylisiä tarjottimia, jotka notkuivat täysinä puhtaimmista ja maukkaimmista ruoista, mistä ihminen saattoi haaveilla. Osalle tarjottimista oli pinottu päällekkäin hedelmiä jokaisesta maailman kolkasta, mutta olivatpa ne mistä maasta hyvänsä, ne olivat silti tuoreita kaikki tyynni. Toisilla tarjottimilla lepäsi lihaa ja kalaa: tuoretta, kuivattua, savustettua, mitä tahansa löytyi. Kauniisti oli tarjottimille aseteltu myös esimerkiksi kananmunia, pähkinöitä, vehnäleipää ja erilaisia juustoja. Öljykannu kimmelsi kynttilöiden loisteessa, eikä suklaa koskaan sulanut. Kultainen juomapikarikin pysyi täytettynä. Ruhtinattaren ei tarvinnut edes kohottaa sitä merkiksi, kun jo kuuliainen sininen mies laski pohjattoman pullon suun pikarin reunalle. Kaksi tarjottimien kannosta vapautettua palvelijaa seisoivat lepotuolin molemmissa päissä ja tasaiseen tahtiin leyhyttelivät palmunoksilla Ruhtinatarta kohti, joka osoittamatta minkäänlaista kiitollisuutta ketään kohtaan otti palvelun vastaan päivästä toiseen ilmeettä ja tasaisesti tyytymättömänä.

Toisinaan puutarha avautui myös niille kurjille sieluille, joiden kohtalo ei ollut paikan kunniavieraaksi ollut päätyä. Muuan Ruhtinattaren eniten arvossa pitämä virkamies, Sanansaattaja saattoi toisinaan säännöllisillä vierailuillaan tuoda mukanaan joukon piruparkoja, jotka olisivat mieluusti vaihtaneet paikkaa Ruhtinattaren kanssa, jos heille sellainen siunaus olisi suotu. Kahleet jonossa kalkattaen nuo syntiset henkitorvet salpautuneina räpyttelivät silmiään kirkkaassa auringossa ja pelkäsivät puutarhan paahdetta. Mutta kun heidän silmänsä viimein tottuivat valoon ja heidän neniensä eteen aukeni tuo vihreän, sinisen ja kullan paratiisimaisema, he kahlehdittuinakin päästivät pidättelemättömiä älähdyksiä sekä riemun kiljahduksia, kuin luullen olevansa äkisti vapaita ja kaikesta armahdettuja. Vain tuollaisina hetkinä saattoi Ruhtinatar herätä tunteettomasta mykkyydestään ja naurahtaa kolkosti.
               ”Kiusaat piruparkoja, Sanansaattaja. Miksi annat heille toivoa paremmasta?” Ruhtinatar hymyili maireasti muutaman sekunnin, mutta nosti sitten viinilasin huulilleen ja palauttaessaan sen lattialle, olivat suunpielet laskeutuneet takaisin patsasmaiseen ilmeettömyyteen. Raidallisiin polvihousuihin, mustaan liiviin ja valkoiseen kauluspaitaan sekä merkillisissä väreissä hohtavaan viittaan sonnustautunut Sanansaattaja kumarsi syvään naiselle ja hymyili tervehdykseksi.
               ”Horna on näille poloisille liikaa. Heidän ristinään on vain pahaisia murhia, hurjistumisia sekä ajattelemattomia varkauksia, joihin heikko ihminen hyvin helposti sortuu rahanahneudessaan kurjana hetkenä. Näillä ei ole koskaan ollut mitään, mutta he halusivat tavata sen, jolla on kaikki”, Sanansaattaja virkkoi kuten usein aiemminkin. Ruhtinatar hymähti ja viittoi sinistä palvelijaa kaatamaan viiniä vieraalleenkin, mutta mies vain huitaisi kättään huolettomasti kieltäytymisen merkiksi.
               ”Nirsouttako? Vain kolmessasadassa vuodessa?” Ruhtinatar kohotti kulmiaan.
               ”Tiedäthän itsekin”, sivuutti Sanansaattaja moitteen. Vietettiin hetki hiljaisessa yhteisymmärryksessä. Sen rikkoi vain pieni onnellinen vikinä, mikä tasaisena vavisutteli piruparkojen kahleilla yhdistettyä jonoa.
               ”Hämmästyttävää”, totesi Ruhtinatar vaikuttamatta lainkaan hämmästyneeltä, ”Vuosisatoja, eivätkä he opi. Heidän syntinään on toisen omaisuuteen kajoaminen?”
               ”Mutta antakoon armon käydä oikeudesta, he ovat hyvin hyvin köyhiä lähes jokainen. Kuka tahansa heidän asemassaan olisi valmis veritekoon tai kahteen, jotta saisi leipänsä”, Sanansaattaja puolusti ja nykäisi rautaketjua. Koko jono tuli voimalla kaksi askelmaa eteenpäin ja kuului kiljahduksia ja huudahduksia. Piruparat tarttuivat toisiaan olkapäistä ja lanteista ja tärisivät kuin isän pahoinpitelemät lapset. Sanansaattaja karjui heille ohjeita. Asento! Liikettä! Kumarrus!
              ”Jokainen kumartakoon vuoronperään Ruhtinattarelle! Te olette hänen vieraitaan, tuon Babylonin punaisen huorattaren, joka on nähnyt suuria tuhoja, myös niin Sodoman kuin Gomorrankin hävityksen! Kumartakaa häntä, jolla on kaikkea, ja suudelkaa hänen kättään, niin teilläkin on! Nauttikaa siitä, että vuodatitte verta maallisten himojenne tähden, sillä nyt teille sallitaan häpeilemätön pelehtiminen kaiken sen säädyttömän rikkauden kanssa, mitä entisinä aikoinanne havittelitte!” Sanansaattaja repi kettinkiä niin, että yksi kerrallaan joutui jokainen kahdestakymmenestäkolmesta piruparasta kumartamaan Ruhtinatarta ja suutelemaan hänen vasenta kättään.

Tervehdyksiin sekoittui väistämättä lähes uskonnollista hurmosta ja jo kahden ensimmäisen suudelman aikana ehti Ruhtinattaren koruista painava hauras käsi kostua suolaisista kyyneleistä kuin sitä olisi sateessa pidetty. Jokaisen syntisen kohdalla luetteli Sanansaattaja rääsyläisen synnit: murha leipäpalasta, lapsenmurha köyhyyden takia, tappo perintöriidan tähden, veljenmurha tämän nuoren vaimon vuoksi. Lista jatkui ja jatkui, mutta toisti itseään. Piruparoista yksitoista oli miehiä ja kaksitoista naisia, kaikki pukeutuneena köyhäläisten riepuihin ja hiukset sekä kasvot pesemättä, kaikki paitsi viimeinen. Ruhtinatar paransi asentoaan lepotuolissaan. Viimeinen nainen haastoi julkealla katseellaan jopa itse hänet, Ruhtinattaren. Naisen puuteroiduilla kasvoilla rusotti poskilla moitteeton puna ja leualla lepäsi syvänmusta kauneuspilkku. Hänen peruukkinsa oli huolellisesti puuteroitu ja sille oli aseteltu tarkkaan asetelmaan aitoja helmiä, kiinalainen hiuskampa sekä satiinisia rusetteja. Työtä välttäneissä valkoisissa käsissä ruostuneet kahleet näyttivät irvokkaan ironisilta. Ruostetta oli tarttunut myös hempeän vaaleanpunaisen leningin hihansuupitseihin. Posliininukkea muistuttava leski oli huvittava ilmestys. Hameen valtava krioli keinahdellen nainen niiasi syvään Ruhtinattarelle ja suuteli hänen kättään ainoana kuivasilmäisenä. Suudellessaan tummaa kättä julkeakatseinen nainen vingahti tuskaisesti ja ryppyisiin kulmiin tuli aste inhimillisyyttä.
               ”Madame Musta Surma, myrkytti kolme vanhempaa siskoaan itselleen hyvän naimakaupan toivossa, poltti aviomiehensä perinnön tähden, toiselta hakkasi pään irti samasta syystä ja ampui neljä hänet uhkapelissä voittanutta rehellistä miestä. Ei loistavien näyttelijäntaitojensa sekä korruptoituneiden oikeudenpuolustajien tähden jäänyt koskaan kiinni”, Sanansaattaja lausui ulkomuistista katsomatta kertaakaan pergamenttiinsa. Ruhtinatar nyökkäsi hieman kunnioittavammin viimeiselle naiselle, mutta hänen katseestaan ei voinut lukea paljonkaan.
              ”Vaikuttavaa. Hän on tehnyt siis työtäkin noilla käsillä, kannatellut kirvestä. Oli jo aikakin, ettei viimeinen satsissasi ollut taas koronkiskuri”, Ruhtinatar puhutteli Sanansaattajaa ja nykäisi sitten posliininaisen hihapitsiä, ”Kun tämä mekko mätänee, olet yhtä köyhä ja ruma kuin muutkin”, hän lopetti lauseensa. Nukkenainen ei sanonut mitään. Nielaisi vain kuin hänen kurkussaan olisi ollut ruokatorven mentävä tikari ja piteli vatsaansa. Korsetti päällä naisen uuma oli hädin tuskin neljääkymmentä senttiä ja uhkea povi pursuili uhkaavasti tiukan leningin avonaisesta kaula-aukosta jopa tavallisessa seisoma-asennossa.
              ”Korsetti on rautaa ja hänen puhekykynsä on mennyttä sen aiheuttaman tuskan tähden”, Sanansaattaja tokaisi vailla myötätuntoa. Ruhtinatar viittasi kädellään piruparkoja kauemmas ja Sanansaattaja nyki jälleen kettinkiä käskevästi. Ruhtinatar nousi lepotuoliltaan viimein kädessään yhä kultainen viinipikari. Hän levitti kädet sivuilleen ja samassa lehahti ilmassa osa hänen hurjan pitkistä hiussuortuvistaan. Liike sai ametistipääkorun kilahtamaan soinnukkaasti muiden korujen kanssa.             
               ”Tänään te piruparat olette minun vieraitani tässä Turhuuksien Eedenissä, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Täällä te saatte nauttia kaikesta siitä rajattomasti, mikä teiltä eläessänne kiellettiin. Ottakaa kaikki raha ja arvoesineet, mitä käsiinne saatte! Täällä sitä on rajattomasti. Syökää ja juokaa niin paljon kuin kykenette, sillä tämän jälkeen palaatte surkeaan pimeyteenne! Ottakaa ja rakastelkaa sen kanssa, jonka kanssa mielitte ja nauttikaa siitä sodomiasta, jonka tähden murhasitte ja huijasitte! Kaikkea tätä tehkää, mutta varokaa! Varokaa, sillä mikään mitä teette, ei tule teille tuottamaan iloa”, Ruhtinatar lopetti julistuksensa pahaenteiseen varoitukseen. Kahlittu joukko katsoi naista täristen ja epäuskoisena, mutta he olivat liian innoissaan uskomaan viimeistä huomautusta. Kun Sanansaattaja sitten avasi kahleet, pinkaisi kaksikymmentäkolme syntistä puutarhan riemuihin samalla, kun laiska Ruhtinatar vajosi takaisin makaamaan.

Arvattavaa oli, että suurin osa pinkaisi tietenkin ensiksi arvo-esineiden kimppuun. He kahmivat timantteja, kultaa, hopeaa, kuparia, ametisteja ja safiireja, irrottivat patsaiden koristeita, kahmivat tauluja seiniltä. Hullunkiilu silmissään he työnsivät arvotavaraa esiliinoihinsa, hameidensa alle, kauluksien sisään, housuihinsa, kiikuttivat takahuoneesta säkkejä, joihin viskasivat kelloja, pöytähopeaa ja kynttilänjalkoja. Osa sen sijaan riisui häpeilemättä kaikki vaatteensa. Nuo säädyttömät kirmasivat nurmelle ja yhtyivät toisiinsa kuin kiimaiset villieläimet, kiljuivat, suutelivat ja repivät toisiaan kuin lihannälkäiset. Ruokatarjottimetkin olivat kaatua, kun joukko nälkäisiä tarrasi parhaisiin kananpaloihin ja maukkaimpiin verigreippeihin. Käytävän täytti nääntyvien ahnas maiskutus ja hörppiminen ja sormet sen kun kalusivat lisää. Viini ei ehtinyt edes laseihin asti, vaan ahnehtivat piruparat ryöstivät pulloja ja joivat suoraan niiden suilta. Kaikkea tätä Ruhtinatar ja Sanansaattaja katsoivat estämättä mitenkään, sillä he tiesivät miten se päättyisi, koska vielä kertaakaan eivät villit ahneuden orgiat olleet yllättävällä tavalla päättyneet. Hiljalleen alkoivat sitten viinipullot yksi toisensa jälkeen putoilla marmorille, ne särkyivät näyttävästi, ja ruoka nousi ylös. Kohta täytti käytävän uusi äänimaailma, luotaantyöntävä oksennusäänien, sylkemisen ja valituksen kakofonia. Timanteista hullaantuneet eivät jaksaneet kannatella enää aarteitaan, vaan lyyhistyivät lattialle huohottamaan, hikoilemaan ja tärisemään. Pian ulvoivat tuskasta ja turhautumisesta myös lihallisten himojensa tyydyttäjät. Toiset kiljuivat polttavasta kivusta, mikä levisi heidän nivusistaan joka suuntaan, osa siitä, että he luulivat elimiensä irtoavan paikoiltaan. Pian koko puutarha oli valittelun ja itkun konsertti, jonka kapellimestarina toimivat Ruhtinatar ja Sanansaattaja. Hetkessä puutarha oli tuskan näyttämö.
                ”Ruhtinatar, miksi tuntuu, että kaikki sisuskaluni korventuisivat?” valitteli alaston keski-ikäinen nainen, joka yritti ryömiä temppelin portaita ylös käyttäen apunaan vain käsiään.
               ”Teidän viininne on kuin tuhkaa! Se ei vie janoa, vaan kasvattaa sitä ainoastaan”, huusi nälkäinen piruparka.
               ”Ruoka on kuin arsenikkia! Maistuu myrkyltä, eikä täytä lainkaan, vaan pistää suolet vinkumaan”, yhtyi itkuun epätoivoinen tukeva mies.
              ”Minä en jaksa kantaa enää yhtään kultaharkkoa! Tarvitsemme enemmän säkkejä, mutta rikkaudet täällä painavat enemmän kuin syntimme!” parkaisi hintelä viiksekäs mies.
              ”Suu poikki joka ikiseltä, minähän varoitin!” Ruhtinatar huudahti käskevästi ja Sanansaattaja huitaisi raipallaan jokaista, joka yritti hangata vastaan ja aukoa varomattomasti suutaan. Uuden pelokkaan sekasorron laannuttua tuli aivan kuolemanhiljaista. Ruhtinatar kohensi jälleen asentoa tuolillaan ja taputti käsiään kahdesti. Siniset palvelijat alkoivat oitis siivota piruparkojen aiheuttamaa sotkua tyynesti.
               ”On totta, että tässä puutarhassa on kaikki, mistä te ahneet pirut olette aina haaveilleet”, Ruhtinatar aloitti seurattuaan hetken eleettömästi sini-ihoisten työtä, ”Kuitenkin se, mitä fyysisessä maailmassa olette himoinneet, on merkityksetöntä täällä. Syödä ja juoda voi vaikka aamusta seuraavaan aamuun, mutta mitä se hyödyttää, kun maku on tuhkaa ja myrkkyä? Se ei taltuta nälkää, vaikka kuinka ylensöisi. Ja mitä tulee lihallisiin iloihin, niistähän täällä voi nautiskella milloin tahtoo ja kenen kanssa tahtoo, mutta se ei tunnu miltään. Se ei tyydytä ollenkaan, kumpaakaan. Ei täällä kukaan rakastu, ei kukaan tunne hurmosta ja nautintoa. Kun ensimmäinen pippurinen polte ja kipu laantuvat, on kuin ette tuntisi lainkaan”. Ruhtinatar pyöritti hiussuortuviaan sormiensa ympärille hajamielisesti ja tarkasteli välillä kasvojaan peilistä lähellään. Tiesihän nainen olevansa kaunis. Väsyneet ja pahoinvoivat piruparat uikuttivat koiranpentumaisesti, eivätkä tahtoneet uskoa korviaan. Osa repi vaatteita päältään, osa työnsi häpeillen käsiään paljaan ihonsa peitoksi.
               ”Timantit, te kuitenkin mietitte. Mikä niissä on vikana? Näyttää ettei mikään. Voin vakuuttaa, että ne ovatkin aivan ihka-aitoja!”, Ruhtinatar hymähti ja sai murheellisen joukon kohahtamaan toivosta, ”Mutta mitäpä niillä täällä tekisi? Ei niillä täällä ole mitään arvoa. Ne ovat yhtä arvokkaita kuin kivet maassa. Jos te veisitte noissa naurettavissa säkeissänne aarteiksi luulemanne hilut tästä puutarha pois, ette saisi vastineeksi mitään. Kukaan ei niitä ottaisi vastaan, ne olisivat vain suruksi. Kyllä, on totta, että tässä puutarhassa on kaikkea. Kaikki täällä tosin on menettänyt merkityksensä. Siksi tätä sanotaankin Turhuuksien puutarhaksi. Rikkaus ei tarkoita täällä mitään. Hulluun ansaan olette astuneet ahneuksissanne ja Sanansaattajani nauraa teille. Menkää takaisin hornaanne!” julma rääkäisy lopetti Ruhtinattaren ilkikurisen saarnan ja sai hiljaa nyyhkivät pillahtamaan sietämättömään itkuun. Sanansaattaja ei voinut muuta kuin kahmaista piruparat yksi kerrallaan ylös lattialta voivottelemasta ja lukita heidät takaisin rautaiseen jonoon. Vielä ennen kuin värikäsviittainen mies ehti lähteä marssittamaan jonoa ulos, kääntyi eräs kimeä-ääninen nainen Ruhtinattareen päin:”Entä armo? Emmekö ole siihen oikeutettuja” hän älähti. Ruhtinatar kohotti toista kulmaansa ja risti kädet rinnalleen.
              ”Luuletko sinä minua joksikin jumalaksi?” hän hymähti sieluttomasti ja lähetti joukon ulos.

Ilta-aurinko sai kullan puutarhassa loimottamaan keltaisen sijaan kuuman oranssina. Pagodin takana Ruhtinatar istui kantotuolissa, jota kannatteli neljä palvelijaa, ja seurasi niitä sinisiä miehiä, jotka kokosivat tottunein liikkein valtavaa kokkoa. Sanansaattaja oli riisunut viittansa tunteja sitten pudotettuaan piruparat takaisin hornan pohjalle. Miehen liivi oli auki, koska ilta-aurinko paahtoi yhtä kuumasti kuin keskipäivän aurinko. Molempien, naisen sekä miehen, kasvoilla oli yhtä lasittunut ilme.
              ”Sanopas, milloin sinä sekoat, Sanansaattaja?”
              ”Mieluusti vaikka heti, jos se ilahduttaisi sinua”, Sanansaattaja hymähti ja sytytti Montecristo-sikarin, jonka veti taskussaan lekottelevasta peltirasiasta.
              ”Tuottaisikin, mutta luulen, ettei se muuttaisi mielialaani suuntaan tai toiseen”, Ruhtinatar haukotteli pitkästyneesti. Sanansaattajat sikari ei haissut miltään muulta kuin tuhkalta, eikä maku tullut kiellelle kuin myrkkynä. Yksi sinisistä huusi kovaan ääneen hop ja sytytettiin kaksi valtavaa soihtua. Niillä kuiva puuaines sytytettiin palamaan ja nopeasti kokko leimahtikin rätiseviin punaisiin liekkeihin. Lämpö nuoli lähes kiduttavan kuumasti jo valmiiksi auringon pieksemiä läsnäolijoita. Viini tai vesi ei kuitenkaan tyydyttänyt kurkkua kähisyttävää janoa, eikä ilma tarjonnut virkistävää tuulenhenkäystä, eikä ollut tarjonnut ikinä ennenkään. Tuossa samassa seisahtuneessa ilmassa oli Ruhtinatar pitkästynyt aikojen alusta asti tuntematta ikinä mitään muuta, saamatta koskaan tyydytystä rajattomalle ahneudelleen. Niinpä uudestaan ja uudestaan heittäytyi tuo ruskettunut sieluton nainen liekkeihin saadakseen edes jonkin merkin olemassaolostaan, niin tuonakin iltana. Miehet laskivat Ruhtinattaren kantotuolin nurmelle ja antoivat hänen kävellä hitaasti, mutta päättäväisesti kärventävään pätsiin. Viimeisen askeleen nainen loikkasi ja sekunnin murto-osassa räjähti ilmoille verta hyytävä rääkyminen. Ruhtinatar rääkyi ja kiljui, karjui ja valitti. Hän repi hiuksiaan, jotka leimusivat keltaisina, ja potki jaloillaan risuja. Helyt painoivat polttomerkkejä ihoon. Siinä nainen paloi, paloi niin kauan, että viimeisenkin risun hiillos lopulta tukehtui ja sammui. Sen jälkeen neljä sinistä miestä noutivat taas Ruhtinattaren, jonka ruumis ei ollut palanut ja hajonnut, vaan ainoastaan ihon päälliset kerrokset olivat saaneet palovammoja. Miehet laskivat silmänsä sulkeneen naisen kantotuoliin ja kantoivat temppeliin. Sanansaattaja tuli jäljessä ja katsoi, kun alaston Ruhtinatar peitettiin öljyillä ja voiteilla ja uudet korut ja punainen leninki laskettiin lepotuolin selkänojalle odottamaan naisen toipumista. Ruhtinattaren päässä oleva sarvipanta ei ollut vahingoittunut millään lailla kokon liekeissä, vaan yhä kimmelsivät sen kultalangat kuin vasta päähineeseen asetettuina.
               ”Muutaman tunnin kuluttua te taas nousette. Nähkäämme taas, kun kuu on kiertänyt ihmisten Maan ympäri kerran”, Sanansaattaja sanoi, kumarsi ja jätti Turhuuden puutarhan sen kunniavieraan lepopaikaksi.

No comments:

Post a Comment

:B