Tuesday, January 28, 2014

Exploitations of the Week

Tässä merkinnässä esittelen kolme eksploitaatiofilmiä, jotka katsastin viime viikolla. Lyhykäisyydessään eksploitaatioelokuva tarkoittaa pienellä budjetilla tehtyjä shokeeraavia roskaelokuvia, joita taiteellisen arvon sijaan kaupitellaan niiden erikoisella sisällöllä, eli esimerkiksi äärimmäisellä väkivallalla, tabujen rikkomisella tai alastomuudella. Eksploitaatioelokuvat luetaan usein B-elokuviksi.

BAD BOY BUBBY (1993) 

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Rolf de Heer kertoo lapsen tasolle jääneen 35-vuotiaan Bubbyn (Nicholas Hope) tarinan. Äitinsä kanssa asuva Bubby ei ole eläessään poistunut kotoaan, sillä hänelle on vannotettu, että ulkoilma on myrkyllistä. Tarinaa vahvistaakseen äiti nappaa kasvoilleen kaasunaamarin aina, kun poistuu asioille asunnon ulkopuolelle. Bubby viettää päivänsä leikkien kissansa kanssa ja käyttää ainoana kommunikoinnin tapana kuulemiensa sanojen toistelua. Insestin ja perheväkivallan kyllästämä suljettu elämä päättyy kuitenkin, kun Bubby erään ikävän välikohtauksen jälkeen uskaltautuu ulos kodistaan ensimmäistä kertaa elämässään.
Väärinymmärrykset ulkomaailmassa johtavat autistista muistuttavan Bubbyn ongelmiin kerta toisensa jälkeen ja hän likaa kätensä myös vereen, mutta mies löytää myös hänestä aidosti välittäviä ihmisiä.

Esittelylläni saan elokuvan kuulostamaan lähes koskettavalta kasvutarinalta, mutta todellisuudessa se on pesunkestävää mustaa komediaa ja ansaitsee kulttielokuvan maineensa hyvän ja huonon maun rajalla tasapainoilusta, seksuaalisesta kuvastostaan, jumalanpilkasta sekä toinen toistaan eriskummallisimmista juonenkäänteistä. Itselleni mieleenpainuvin kohtaus elokuvassa oli, kun Bubby esiintyi rokkibändin keulahahmona ja soittajat improvisoivat taustalle, kun mies toisteli kuulemiaan itseensä kohdistettuja rivouksia mikrofoniin. Jos minulta kysytään, on Hope Bubbyn roolissaan lähes pelottavan uskottava. Elokuvassa dialogin äänittämiseen käytettiin holofonisia mikrofoneja, jotka kiinnitettiin Hopen peruukkiin. Kyseisellä tekniikalla elokuvaan on saatu ainutlaatuinen äänimaailma, joka muistuttaa läheisesti sitä miten Hopen roolihahmo oikeasti kuulisi muiden ihmisten keskustelun ympärillään.

CONFESSOR CARESSOR (1989) 

Ensimmäisenä mainitun elokuvan Blue Underground-julkaisun lisämateriaaleissa tulee mukana myös mainio Timothy Nichollsin ohjaama minielokuva Confessor Caressor. Juuri tästä nimenomaisesta pätkästä Rolf de Heer alun perin löysi Nicholas Hopen omaan elokuvaansa. Elokuva alkaa, kun usealla nimellä esiintyvä Confessor Caressor, ilmeisesti oikealta nimeltään Michael, suorittaa murhatyön veitsellä samalla, kun soittelee huuliharppua. Seuraavassa, päivänvalossa tapahtuvassa, kohtauksessa mies ilmoittaa iloiseen sävyyn: ”I kill girls, and I rape girls… and I mutilate them”. Sen enempää varsinaista juonta ei olekaan, vaan dokumentinomaisesti kertojaääni ryhtyy kertomaan päähenkilön elämäntarinaa sekä haastattelee miestä hänen mahdollisista motiiveistaan ryhtyä murhaajaksi. Käydään omituinen dialogi haastattelijan ja haastateltavan välillä. Elokuva päättyy paikkaan, jota Michael kutsuu kirkokseen (jonkinlainen hylätty kasaan hitaasti kurtistuva rakennus). Siellä hän on tappanut useimmat uhreistaan. Harvoin on huuliharppu kuulostanut yhtä murhaavalta.

PINK FLAMINGOS (1972) 

Aloitetaanpa vaikka sillä, että olen kovin kiitollinen itselleni siitä, etten silloin alakouluikäisenä lähettänyt äitiäni lainaamaan tätä videokasettina paikallisesta videovuokraamosta. Katselin kyllä raakoja kauhuelokuvia jo ihan naperona, mutta en tiedä mitä tämä olisi mielenterveydelleni tehnyt. Nimi Pink Flamingos on luultavasti tuttu monelle, vaikka elokuvaa ei ole sattunut näkemään (tai sitten elän siinä eksentristen olentojen kuplassa, jossa ei tunneta oikeaa elämää). John Watersin tunnetuin underground- ja kulttielokuva kertoo isokokoisesta Babs Johnson nimisenä esiintyvästä drag queenista (Divine), joka asuu vaaleanpunaisessa asuntovaunussa poikansa Crackersin (Danny Mills), kananmunia rakastavan kehdossa istuvan ylipainoisen äitinsä Edien (Edith Massey) ja matkakumppani Cottonin (Mary Vivian Pearce) kanssa. Babs ylpeilee ansaitsemallaan ”maailman saastaisin ihminen” tittelillään ja elää uskollisesti sen mukaan niin murhaten, ihmislihaa (ja oikeaa koiran ulostetta) syöden, kuin insestiä harrastaen. Babsin tittelistä kateelliseksi käynyt Marblen pariskunta (David Lochary ja Mink Stole) yrittää kuitenkin kaikin keinoin ryöstää tuon tittelin itselleen sabotoimalla Babsin saavutuksia. Mukaan mahtuu kasapäin tappavan hauskaa komediaa, mitä luultavimmin psykoaktiivisten aineiden vaikutuksen alaisena kirjoitettuja juonenkäänteitä sekä aivan käsittämättömän ällöttäviä graafisia kohtauksia. Täytyy mainita myös iljettävä seksikohtaus elävän kanan kanssa, joka ymmärrettävästi nostatti valtavan kohun. Pink Flamingos olikin aikoinaan kielletty lähes kaikkialla, enkä siitä kovin ihmeissäni ole. Täytyy kyllä myöntää, että käy kateeksi Divinen meikkaustaitoja. Hitto, rakastan tätä elokuvaa!

Vielä ekstrana kirjasuositus ”roskan paavi” John Watersin tuotannosta kiinnostuneille, nimittäin Shokkiarvo – Hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta (Shock Value – A Tasteful Book About Bad Taste, 1981), jonka Like on julkaissut näköispainoksena. Takakansi väittää Shokkiarvon olevan/olleen suomalaiskirjastojen varastetuin kirja. Kirja sisältää joukon mustavalkoisia kuvia Watersin elokuvien vakionäyttelijöistä (Dreamlanders). Waters kirjoittaa omintakeisella tyylillään miksi kuvasi varhaisella kaudellaan juuri sellaisia elokuvia kuin kuvasi ja millaista niitä oli tehdä. Suosittelen, vaikka vatsa ei kestäisikään itse elokuvien katsomista.

No comments:

Post a Comment

:B